Älä anna sitä pois!

Olen miettinyt tätä aihetta kauan, mutta en vieläkään tiedä, miten tämä puetaan sanoiksi niin, että edes yksi kahdeksasta ymmärtää pointin. Lähden yrittämään.

Katsoin dokumentin miehestä, jolla oli ollut kuolemanrajakokemus auto-onnettomuuden jälkeen ja myöhemmin vielä pari kohtaamista onnettomuudessa menehtyneiden perheenjäsentensä kanssa. Mies kuvaili, että nämä kokemukset tuntuivat hänestä paljon todellisemmilta, kuin mikään, mitä hän on koskaan kokenut. Silti hän ei ollut moneen vuoteen kertonut näistä kenellekään, ettei häntä pidettäisi hulluna.

Hän ei todennäköisesti halunnut kertoa senkään takia, ettei hänen tarvitsisi luopua kokemuksistaan. Jokuhan aina sanoo, että tuollainen kokemus ei ole todellinen. Joku antaa tieteellisen selityksen sille, mitä on tapahtunut, tai sille, ettei mitään ole ylipäätään tapahtunut. Joku tulee, ja yrittää ottaa sinun kokemuksesi pois. Vaikka jokin, mitä olet kokenut, on sinulle todellisempaa kuin mikään koskaan ennen, toinen voi vain tulla ja sanoa, että olet hullu. Koska hän saa ilmeisesti jotenkin päättää oliko sinun kokemuksesi oikea.

Mikä on oikea?

Eikö oikea kokemus ole se, jonka sinä koet ja tunnet? Miten jokin kokemus voi olla väärin tai olla kokonaan olematta? Miksi sinä sitten koet sen?

Älä anna kokemustasi pois. Se on sinun, ja sinulla on oikeus siihen. Sinä omistat sen.

Me totumme koko elämämme ajan luopumaan kokemuksistamme. Olet lapsena sovittamassa kenkiä, ja sanot äidille, että tämä kenkä puristaa. Äiti sanoo, että se ei voi puristaa, koska sen kaksi kokoa isompi kuin edelliset kenkäsi. Joku perustelee sinulle miksi sinun kokemuksesi on väärä. Sinä annat kokemuksesi pois ja kuljet liian kapeissa tennareissa seuraavan kesän miettien, että tältä kai näiden sitten pitää tuntua.

Meidän tunteitamme ja kokemuksiamme nollataan ja vähätellään lukemattomia kertoja elämämme aikana. Sitä tekevät huomaamattaan hyvää tarkoittavat ihmiset sanomalla ”älä nyt ota sitä noin raskaasti, ei se niin vakavaa ole”. Ja sitä tekevät tarkoituksella ihmiset, joilta itseltään puuttuu niin paljon, että he haluavat ottaa muiltakin kaiken pois.

Meidät on opetettu siihen, että jokin ulkopuolinen taho saa määritellä sen, mikä on oikeaa ja todellista, eikä meidän sisäisellä kokemuksellamme ole siinä mitään sananvaltaa. Mitä h*lvettiä? Miksi me uskomme ennemmin muita kuin itseämme? Miten joku voi sanoa, ettet kokenut sitä, mitä juuri koit? Miten toinen ihminen voi tietää meitä paremmin?

Minä teen energiahoitoja ja käytän niitä oman hyvinvointini tukemiseen. Minä en osaa selittää mitä hoidoissa tapahtuu enkä antaa tieteellisiä selityksiä kaikille ilmiöille. Tiedän kuitenkin, mitä hoitojen aikana koen, ja mitä hoidettavilleni tapahtuu. Luotan omaan kokemukseeni tässä asiassa kuin vuoreen. Olen varma, että jossain vaiheessa nämä osataan tieteellisesti selittää, mutta minun ei onneksi tarvitse odottaa siihen asti. Minulle riittää oma kokemukseni. Jos joku haluaa kertoa minulle, että olen harhainen hullu, niin sekin on ihan ok.

En edes yritä sanoa, etteikö toisen kokemusta saisi kommentoida ja kyseenalaistaa. Eivät ihmiset sellaista osaa lopettaa, eikä ole tarpeenkaan. Keskusteluhan on aina hyvästä ja voi viedä uusiin, odottamattomiin suuntiin. Mutta vaikka sata ihmistä huutaisi sinulle kurkku suorana, että sinun tunteesi ja kokemuksesi ovat väärin, älä usko. Heistä yksikään ei ole sinun sisälläsi. Sinä olet. Sinä näet ja koet asiat juuri omalla, uniikilla tavallasi. Ole itsesi paras ystävä ja pidä itsesi puolta. Kuuntele itseäsi tarkkaan, ja usko kaikki, mitä kuulet.

Tulinko selittäneeksi pitkästi ja laveasti mitä tuo kuuluisa ”omassa voimassa pysyminen” tarkoittaa? Täytyy googlettaa. Kyllä.

Omassa voimassa-kirjassa Jaakko Halmetoja sanoo: “Kun sisäinen maailma säätelee ulkoista, olemme voimakkaita. Kun ulkoinen maailma säätelee sisäistä, tunnemme olomme heikoksi”. 

No tämähän oli juuri se, mitä yritin pukea sanoiksi. Jaakko olisi voinut kertoa, että se on jo tehty. No mutta tulipa tätä asiaa kopeloitua nyt kuitenkin, niin tarjoilen sen myös teille!

Käytä se nyt

ET-lehdessä oli juttu Katja Ståhlin hevosharrastuksesta. Se alkoi näin: Katja Ståhl käyttää tuhat euroa kuukaudessa hevosiin: ”Olisi sääli, jos kuollessa jäisi rahaa tilille.

Katja on uusi voimaeläimeni, ja hänen kommenttinsa on uusi voimalauseeni. Sillä voi perustella minkä tahansa perusteettoman hankinnan! Ennen kaikkea se kuitenkin kiteyttää hetkessä elämisen ihanan konkreettisesti.

Minä löysin eräänä päivänä päästäni hieman vastaavan ajatuksen: Jos kuolisin nyt, katuisin sitä, etten ole käyttänyt uusimpia, keltaharmaaraidallisia villasukkiani aina, kun olen halunnut. Ne ovat parhaat pitkävartiset villasukat, jotka omistan. Omistan neljät. Kaksia käytän tallilla. Yksiä käytän sisällä. Näitä uusimpia olen säästellyt, käytän niitä kun lähden kylille. (Kyllä, maalaisilla on erikseen kaupunkiasointiin tarkoitetut villasukat. Osataan ns. pukeutua tilaisuuden vaatimalla tavalla.)

Kaltaharmaaraidalliset eivät ole nukkaantuneet ja varret pysyvät vielä napakasti ylhäällä. Lisäksi ne ovat juuri sopivan kokoiset, eivätkä löpötä yhtään kärjeltä. Tulen tosi onnelliseksi aina, kun vedän ne jalkaani. Sitä en sitten tavallaan ymmärräkään, että miksi ne ovat suurimman osan aikaa laatikossa käyttämättä, jos ne tekevät minut onnelliseksi? Miksi säilytän onnea laatikossa?

Ja tavallaan ymmärrän. Luulen, että tämä asioiden huomiselle säästäminen on osa sitä ajatusta, että kun sille huomiselle petaa oikein mukavat olot, on ehjät villasukat, rahaa tilillä ja avaamaton vuosikertaviini jääkaapissa, niin sen on pakko tulla. Ei ole.

Tulevaisuus näyttää hyvältä, kun siihen on säästetty ja panostettu.Höpsis. Ei tulevaisuus näytä yhtään miltään, koska sitä ei voi nähdä. Minä näen ne asiat, jotka minulla on tässä hetkessä ja kuvittelen ne sinne tulevaisuuteen. Kuvittelen, että istun parhaissa villasukissani terassilla kesäauringon paisteessa (kyllä, kesälläkin pidetään villasukkia) ja nautin hyvää viiniä siitä lasista, josta en ole vielä koskaan raaskinut juoda, kun se on niin kallis.

Todellisuudessa voin olla huomenna kallo murskana ruumishuoneella enkä koskaan saanut sitä viinipulloa auki.

En minä nyt varmaan tässä tarkoita, että pistä kaikki säästösi sileäksi ja juo vielä kaikki sekin, mikä uhkaa jäädä lapsille perinnöksi. Vai tarkoitanko? En ole varma. Tarkoitan kai lähinnä sitä, että ota nyt ainakin se nätti kristallilasi sieltä kaapista käyttöön jos haluat. Sehän voi tosiaan mennä rikki, ja sitten sitä ei ole enää. Mutta onko sillä mitään väliä onko sitä vai ei, jos et kuitenkaan käytä sitä? Mahdollisesti ikinä? Sitä päivää, jolloin kuvittelit sitä käyttäväsi, ei välttämättä tulekaan.

Isonnan mittakaavaa ihan pikkuisen vain, astiakaapista koko elämään: Onko sillä mitään väliä onko sitä vai ei, jos et kuitenkaan käytä sitä? Elämänpelko on pohjimmiltaan kuolemanpelkoa. On varottava, ettei elämä mene rikki. On säästeltävä sitä huomiselle, ettei se lopu. Varo ja säästä, fakta on kuitenkin edelleen se, että voit olla huomenna kallo halki kaapissa.

Onko sillä mitään väliä onko sitä vai ei, jos et kuitenkaan käytä sitä?

Minun on vaikea näin äkkiseltään määritellä mihin uskon. Sen voin kertoa, mihin en ainakaan usko: En usko siihen, että elämän pituus on ihmisen itsensä määriteltävissä. Elämän pituus lienee pikemminkin kohtalon* käsissä. Mutta sen laatupa on sinun itsesi käsissä! Siksi olisi hyvä joka päivä varmistaa, ettei tilille ole jäämässä liikaa rahaa ja laittaa parhaat villasukat heti aamusta jalkaan.

Nimimerkki “Voit myös ostaa ponin, jos haluat”



*) voit vapaasti vaihtaa tähän mieleisesi tyypin/ tahon/ entiteetin nimen vakaumuksesi mukaan

Tyttö, sinä olet… tyttö

Nykyään puhutaan paljon tunnelukoista. Niistä lapsuuden ja nuoruuden kokemuksista ja traumoista, jotka edelleen aktivotuvat, kun sopiva ääliö sattuu kohdalle. Sanon ääliö, koska tunnelukkoni kautta katsottuna osa ihmisistä näyttäytyy minulle sellaisina.

Minulla on tytöttelyn tunnelukko. Vaikka olen nimennyt sen itse, en hetkeäkään epäile, ettei se voisi olla jollain muullakin. Myös pojalla. Ehkä tällä on myös joku virallisempi nimi, mutta en ole jaksanut lukea kaikkia noita kahdeksaatoista tunnelukkokuvausta läpi löytääkseni itselleni mieleisimmän.

En edes osaa kovin tarkasti kuvailla mistä se on saanut alkunsa, mutta koen, että minua on aina pidetty jotenkin vähän jälkijättöisenä. Olen varmasti tehnyt elämässäni sellaisia valintoja, jotka eivät aina ole osuneet kultaiselle keskitielle tai ilmentäneet laskelmoitua harkintaa. ”Tyhmiä” ja ”omitusisia” valintoja. Tuo lienee se avoin maali, johon voi aina kultaisen keskitien kulkijana ampua jonkun isällisen tahi äidillisen neuvon. (Kysymättä, totta kai.)

Lisäksi olen tietysti tyttö. En koe olevani mitenkään erityisen tekninen tai maskuliininen, mutta on minulla ruuviväännin ja leka. Molempia käytän mielelläni. Lisäksi uskallan sanoa, että peruutan peräkärryä paremmin kuin keskivertomies ja tyhjennän tallin lattiakaivon ilman, että minun tarvitsee kertaakaan irvistää. Silti olen tyttö, eikä siitä mihinkään pääse, enkä haluaisi siitä mihinkään päästäkään.

Luulen kuitenkin, että jos olisin poika, olisin nyt 42-vuotiaana jo mies. Ja miehille ei niin helposti mennä kertomaan, että mitä sinun nyt kannattaisi tehdä. Tyttö pysyy kauemmin tyttönä. Ja tyttöjä pitää vähän neuvoa, kun ne on niin epävarmoja ja hauraita, raukat.

Tämä ei ole mikään feministinen huuto, muuten. En pidä feminimistä aatteena. Mutta en varmaan ole väärässä ajatellessani, että naisia holhotaan enemmän läpi elämän. Se on vain kestettävä. Kestän sen mielummin kuin sen, että joutuisin ajamaan partaa. En siis valita, kunhan mainitsen.

Siihen tunnelukkoon. Tunnelukkoni aktivoituu esimerkiksi tällaisessa tilanteessa: Olen menossa pitämään erääseen tilaisuuteen puheen itseni ja parin muun ihmisen puolesta. Puhe kirjoitetaan minulle valmiiksi, mikä on ihan ok. Mutta sitten tuo puhe lähetetään minulle sähköpostilla, ja saateviesti alkaa näin: ”Hei Veera! Tässä liitetiedostossa on huomiseksi puhe. Ota printattuna mukaan ja lue etukäteen.”

Ota printattuna mukaan.  Kiitos vittu tästä neuvosta!!! Olin ajatellut, että en avaa koko puhetta ennen kuin seison siellä lavalla ja olen sanonut mikkiin pari kertaa ”tsöh tsöh”. Sitten otan kännykän esiin ja kaivan sähköpostit sieltä ja alan avaamaan tuota wordtiedostoa ja huomaan että saatana tallennustila on niin loppu ettei se suostu avaamaan koko liitettä ja perkele nyt en yhtään tiedä mistä minun piti puhua ja sitten sanon kenties vaan jotain tyttömäisen typerää ihan omasta päästäni ja nolaan koko kolmihenkisen tiimini. NIINKÖ?!?

Hyvä terveys -lehden artikkelissa kuvataan tunnelukkoja näin: ”Ne ovat lapsuuden traumoja, jotka aktivoituvat, kun oikea ärsyke sattuu kohdalle. Silloin tunteemme nousevat pintaan yhtä paljaina ja vahvoina kuin lapsella.” No aijjaa? Minä en edes kestä sitä, että edellämainittu viesti alkaa ”heiveeralla”, koska minusta sekin on jo hirveää lässytystä ja holhoamista. Ihan niin kuin en tietäisi, että viesti on tarkoitettu minulle? Lisäksi olen varma, että tuo ”heiveera” on kirjoitettu mairealla äänensävyllä niin kuin lapselle. Kyllä nousee tunne pintaan.


Life coach academyn blogissa raotetaan ratkaisua ongelmaan. ”Tunnelukkojen avaamisessa on kysymys siitä, miten oppia tunnistamaan tunnelukkojen ohjaamaa käytöstä ja valintoja ja miten alkaa tehdä toisin. Tunnelukko ei häviä mihinkään, mutta sen kanssa voi oppia elämään niin, että se ei hallitse sinua.”

Edukseni mainittakoon, etten vastannut viestin lähettäjälle mitään, koska tajusin, että vastauksesta ei koituisi kenellekään mitään hyvää. Kun vielä saan tämän lukkoni ihan vähän paremmin hallintaan, aivoni tuskin havaitsevat kohtaa ”printattuna mukaan” ja vastaan jotain iloisen kepeää.

Sitä odotellessa, voitaisiinko alkaa olettaa, että kohta vaihdevuosi-ikää lähestyvä muija osaa itse hoitaa omat hommansa?


Nimim. ”Mä en oo mikään tyttö enää”

Ne, jotka ei ole edes vauvana paskoneet housuunsa

Kuulin otsikon termin joskus ystäväni suusta, ja se on niin kertakaikkisen kuvaava, että se on kirjoitettuna ikuisesti yhteen niistä lokeroista, joihin laitan ihmisiä. Kyllä, minä edelleen lokeroin ihmisiä, vaikka olen yrittänyt lopettaa. Ihmisten lokeroiminen on syntistä, ja jos joku tietää, miten tuosta tavasta pääsee lopullisesti eroon, niin olepa kiltti ja tule pian kertomaan minulle.

Ah, mutta pian hän, joka ei ole edes vauvana paskonut housuunsa, rientää opettamaan minulle tämänkin, koska hän tietää kaiken. Hän kertoo minulle kovalla äänellä ja itsestäänselvyytenä kaiken, mikä minua on koskaan askarruttanut. Paitsi, ettei hän ehkä tiedäkään, miten ihmisten lokeroimisen voisi lopettaa, koska hän ei ole koskaan lokeroinut ketään. Tietenkään.

Jostain syystä hän, joka ei ole edes vauvana paskonut housuunsa ei ole ns. ulkoisilla mittareilla mitenkään erityisen menestynyt henkilö, mikä jaksaa aina ihmetyttää minua. Ihminen, joka ei koskaan tee mitään väärin, ja jolla on oikea vastaus aivan jokaiseen kysymykseen (myös silloin, kun häneltä ei kysytä mitään), voisi käsitykseni mukaan menestyä elämässä aika mukavastikin. Mutta ehkä hän ei vain halua? Tai ehkä muu maailma on jotenkin tullut hänen tielleen, hänen virheettömistä valinnoistaan huolimatta?

Tämä ei ole erityisen empaattinen ihmisryhmä. Jos sinulla menee huonosti, tämä jengi rientää kertomaan, että se on sinun vikasi, koska olet tyrinyt. He eivät itse ole koskaan tyrineet, joten heidän on toki vaikea samaistua olotilaasi ja ymmärtää miltä sinusta tuntuu. He voivat kyllä neuvoa miten sinun olisi pitänyt toimia, ja miten sinun kannattaisi jatkossa toimia. Kaiken muun viisauden lisäksi heissä on mieletön määrä jälkiviisautta.(Ja sehän ei muuten auta ahdingossa olevaa ihmistä siinä hetkessä yhtään.)

No mutta. Koska meitä on vähän joka lokeroon, ja osa jää vielä niiden ulkopuolellekin, niin tavattoman hyviä ovat toimintamallit, joilla eri ihmistyyppien kanssa pääsee helpoimmalla. Hän, joka ei ole edes vauvana paskonut housuunsa haluaa aina olla parempi kuin sinä. Hän haluaa löytää sinun vikasi ja virheesi ja osoittaa ne sinulle.

Älä anna hänen. Luettele ne hänelle, ennen kuin hän ehtii edes aloittaa. Sano, että arvaa mitä, kun minä tyrin tämän ja tämän homman ihan täysin, enkä ole kovin hyvä tässäkään. Naura päälle. Epäonnistuminen on näille jo vauvana pönttöön kakkineille ja itse vessankin vetäneille ihan suurin pelon aihe maailmassa. Että he eivät osaa tai tiedä jotain, että jokin menee pieleen. Näytä, ettei se ole yhtään kamalaa. Sille voi nauraa.

Kyllä, jokaisessa meissä on sisällä se ihminen, joka pelkää hylkäämistä ja kaipaa hyväksyntää. Hän, joka ei ole edes vauvana paskonut housuunsa on jäänyt todella isosti vaille sitä hyväksyntää. Hän hakee sitä nyt olemalla pätevämpi kuin muut. Se on ärsyttävää. Itseironialla teet heidät hetkellisesti aseettomiksi. Mutta jos löydät empatian sisältäsi ja oikeasti haluat auttaa, kehu heitä. Ihan mistä tahansa.

Viisas ystäväni Mervi Bergström on kirjoittanut näin:

Loppujen lopuksi ihminen ei kaipaa mitään muuta kuin rakkautta. Sitä, että joku ottaa syliin, halaa, silittää, taputtaa selkään ja sanoo, että kaikki on ihan hyvin. Olet ihan ok.

Jokainen haastava ihminen, jokainen ongelmatapaus, jokainen vihainen, ärjyvä, suuttunut, loukkaantunut, surullinen, pettynyt, ahdistunut, masentunut ihminen elää yhä uudestaan ja uudestaan juuri sitä sisäisen lapsen hylkäämisen, huomiotta jäämisen, poistyöntämisen, kylmyyden kokemusta, minkä hän on lukinnut sisälleen.

Jokaisen vaativan ihmisen sydämen pimeimmässä sopukassa istuu pelokas, pieni, yksinäinen lapsi.”

Jos et siedä aikuista, ajattele auttavasi tuota lasta? Hänellä voi nimittäin rehellisyyden nimissä olla sittenkin paskat housussa.

Terv. nimimerkki “Yritän olla kivojen lokerossa”

Ihan rehellisesti sanottuna…

”Sinä uskallat aina sanoa suoraan, mitä ajattelet”, ystävä sanoi. En uskalla. Eikä ole millään lailla tarpeenkaan. Koska rehellisesti sanottuna minä ajattelen esimerkiksi näin:


1. Kansakunnan teennäinen marinointi vuoden 1995 lätkän maailmanmestaruudessa pitäisi viimeistään nyt lopettaa. Siitä on 15 vuotta! (Tarkkaavainen lukija korjasi, että 25. Sitä suuremmalla syyllä.) Nyt ei todellakaan ole aika kaivaa sen ajan joukkueen jo hieman eltaantuneita pelaajia naftaliinista ja kuvata ohjelmaa, jossa nämä sankarit tekevät paluun kaukaloon. Katseet eteenpäin, lätkäfanit! Lisäksi tämä muiden lajien joukkueiden nimeäminen leijonia jäljitellen kaikenmaailman pöllöiksi ja paviaaneiksi on surkuhupaisaa.

2. Lakatkaa puhumasta koronasta, ellei siihen ole välttämätöntä tarvetta. Lakatkaa se jauhamasta, lietsomasta ja spekuloimasta, niin se häviää. Pelko on se voima, josta se elää.

3. Iltapäivälehdet pitäisi rajata sanan journalismi ulkopuolelle, ja niiden toimittajat pitäisi nimetä jollain muulla ammattinimikkeellä, jos halutaan, että noihin sanoihin jää hitunenkaan kunnioitettavuutta. Se, että tehdään pääsiäishaastattelu televisiosarjan sketsihahmosta, ei ole journalismia vaan fiktiivistä tarinankerrontaa. ”Tiesitkö tämän paidan viikkaamisesta kaappiin? Tämä ammattilaisen vinkki mullistaa arkesi” kuuluu Pirkka-lehden niksipalstalle, eikä ketään sinne kirjoittaviakaan kutsuta toimittajiksi.

4. Miksi ihmiset käyttävät fraasia ”mihin tämä aika on mennyt”? Lapsi pääsi yläasteelta, juurihan se oli eskarissa. Mihin tämä aika oikein menee? Minä en ymmärrä kysymystä. Mihin se menee? No aika nyt kuluu, nykyisen käsityksen mukaan, sillä lailla, että huominen on kohta eilinen. Ja että viikon päästä on mennyt viikko. Se aika ei kai periaatteessa oikein mene mihinkään, tai ainakaan sieltä, mihin se menee, se ei tule takaisin. Ajasta tulee muistoja. Muistot ovat sinun päässäsi.

Tuohon kysymykseen ei kuulu vastata oikealla vastauksella, vaan näin: ”Nii-in, sanopa muuta, meidänkin Riku oli ihan vasta sellainen pikkuinen vavva ja nyt se jo ajaa mopokorttia”. Mikä taas ei ole mikään vastaus. Minun tekisi aina mieli vastata, että etkö sinä v*ttu tiedä mihin sinun aikasi on mennyt, jos sinulla on lapsia? Niihin lapsiin! Ja niiden lisäksi töihin, terassin öljyämiseen, koiran sisäsiistiksi opettamiseen, kansalaisopiston akvarellimaalauskurssiin, puolison kanssa riitelemiseen, villasukan kutomiseen… Miksi minun pitäisi kertoa sinulle, mihin sinun aikasi on mennyt, kai sinä nyt itse paremmin tiedät?

Minun tekisi aina mieli vastata, että etkö sinä v*ttu tiedä mihin sinun aikasi on mennyt, jos sinulla on lapsia?

5. Päiväkodin tätien ja opettajien pitäisi saada ottaa tarvittasessa lapsesta rivakka ote, istua niiden päällä tai painaa niitä seinää vasten niin kauan, kunnes haluttu viesti menee perille. En tarkoita sattumanvaraista väkivaltaa perheen pienimpiä kohtaan. Tarkoitan tilanteiden keskeyttämistä ja sen selväksi tekemistä, että tämä ei vaan käy ja tämä loppuu nyt. Lasten oikeudet on todella hyvä asia, mutta kuten kaikille, niillekin oikeuksille löytyy väärinkäyttäjiä. Lapsia, jotka tietävät, ettei aikuinen lopulta voi mitään heidän huomionhakuiselle terrorismilleen, joka pahimmillaan pilaa kymmienien muiden lasten koulupäivän.

Esimerkiksi näin minä ajattelen. Niin ei, en minä uskalla aina sanoa ihan suoraan, mitä päässäni liikkuu. Tai pikemminkin en ehkä koe sitä tarpeelliseksi, koska ymmärrän, että nämä voivat muuttaa kahvipöytäkeskustelun tunnelman äkkiä hieman kiusalliseksi.

Suoraan sanominen ei itsessään ole muutenkaan mikään hyve. Se, että osaa katsoa ja kuulostella, missä seurassa kannattaa laukoa mitäkin asioita, on. Suoraan sanominen on kuin jana, jonka toisessa päässä ovat ne, jotka väsymättä myötäilevät jokaista lausetta, minkä toinen sanoo. Toisessa päässä ovat ne, jotka eivät edes kuuntele mitä toinen puhuu, vaan julistavat omaa totuuttaan välittämättä siitä, loukkaako se jotakuta tahi ei. (Miksi näillä jälkimmäisillä on poikkeuksetta hirvittävän kova ääni?) Suurin osa asettuu johonkin janan puolivälin paikkeille. Minäkin nykyään.

Suoraan sanominen on tärkeintä silloin, kun haluat puolustaa itseäsi ja omia rajojasi. Sanoa, että nyt menit Seppo liian pitkälle, tuollainen käyttäytyminen loukkaa minua, lopeta heti tai saat litsarin. Jos kaikki osaisivat tämän, ei tarvittaisi #metoo -kampanjoita.

Osa ei pysty pitämään puoliaan edes omaa perhettään tai sukuaan vastaan, osa tulee toistuvasti loukatuksi kavereiden toimesta. Itsensä puolustaminen on se suoraan sanomisen muoto, jota meidän pitäisi kovasti harjoitella ja kehittää. Minunkin. Olisi pitkässä juoksussa kaikkien paljon mukavampi olla.

Sen sijaan jätän edelleen sanomatta mitä mieltä olen esimerkiksi nykypäivän feminismistä.

Haluaisin naisten lukevan tämän

Tai saa miehetkin lukea, mutta ensisijaisesti muijissa toivon herättäväni ajatuksia. Luin niin kovin hyvän tekstin, jonka oli kirjoittanut Vanessa Florence. “Why A Free Man Is The Most Terrifying Thing For A Woman” – Niin miksi? Miksi naiset pelkäävät vapaata miestä?

Vapaalla ei tässä tekstissä tarkoitettu sinkkua Tinderissä. Vapaalla tarkoitettiin miestä, jonka tahtoon ja tekemisiin nainen ei suhteessa pääse puuttumaan omilla keinoillaan. Niitä keinojahan meillä riittää. Jos puhe ei auta, saapuvat näyttämölle itku, draama, mökötys, seksi. Manipulointi, jos oikein ikävällä tavalla lähdetään asiaa ilmaisemaan.

Harva myöntää manipuloivansa, mutta jos oikein pysähdyt miettimään, niin ehkä, ehkä ihan kerran tai kaksi olet tehnyt jotain vain tarkoituksenasi saada toinen reagoimaan ja käyttäytymään haluamallasi tavalla. Ja ehkä, siis ehkä, se on ollut tilanteessa, jossa et ole osannut ilmaista tahtoasi keskustelun kautta, tai keskustelu ei ole päättynyt haluamaasi lopputulokseen. Osaa tämän miehetkin. Väitän, että naiset osaavat paremmin.

Mitä tällä kaikella sitten haetaan? Naiset kehuvat toisilleen, että ”kuuden vuoden koulutuksella siitä tuli ihan toimiva mies”. Todellisuudessa se harvoin on enää mies. Vuosien koulutuksella on saatu koulutettua miehestä itselle joko isä tai poika.

Jostain syystä mies pitää nalkuttaa tahdottomaksi. Nainen heittäytyy avuttomaksi isin pikku tytöksi, jonka puolesta mies tekee kaikki ”miesten hommat” ja toki myös osansa ”naisten hommista”. Isi on myös ainainen henkinen tuki ja turva, se, joka reagoi viivyttelemättä jokaiseen tuskaasi ja tarpeeseesi. Prinsessan jokainen tunnetila on isin vastuulla, niin, ettei vastuuta omista oloistaan tarvitse kantaa missään tilanteessa.

Toinen vaihtoehto on se, että nainen alkaa holhota miestä, joka hänen mielestään ei osaa tehdä mitään oikein. (Epäselväksi jää, että miksi ikinä pitää edes lyöttäytyä yksiin jonkun kanssa, joka tekee pelkkiä vääriä ratkaisuja.) Naisella on täysi työ opettaa ja ohjata miestä oikeille tavoille – eli hänen omilleen. Koska mies ei silti oikein tajua, miten tätä elämää pitäisi elää ja asioita hoitaa, nainen alkaa hoitaa niitä hänen puolestaan. Siinä se kolmas lapsi menee missä kaksikin. “Tässä on Jussi sinulle aamuksi eväät kun lähdet töihin.”

A real man
does not get
a hard on
for little girls.
Just as we do not
get wet for little boys.
Yet somehow
we continually
turn each other
into just that
and then wonder
about
why the spark has gone.

Tuo on lempi kohtani Vanessa Florencen tekstissä. Haluan lisätä siihen vielä tämän: Kuka haluaa panna isiään tai äitiään? (Kysymys on retorinen, en todellisuudessa halua tietää.)

Vapaa mies on se, jota emme saa muutettua isäksi emmekä pojaksi, saati Pyhäksi Hengeksi. Vapaa mies on se, joka on rinnallamme siksi, että hän haluaa, ei velvollisuudentunteesta, pelosta eikä siksi, että olemme tehneet hänet riippuvaiseksi itsestämme. Kaiken, mitä hän puolestamme tekee, hän tekee, koska hän todella sydämestään haluaa.

Vapaa mies on se, joka on rinnallamme juuri sellaisena kuin on. Hyvässä ja pahassa. Miksi se on niin pelottavaa? Koska sinunkin on oltava vapaa. Vapaa tarkoittaa itsenäinen. Itsenäinen tarkoittaa, että otat vastuun omasta elämästäsi ja omista tunteistasi, koska kukaan muu ei todellakaan tule sitä puolestasi tekemään.

Meillä on kaikilla omat historiamme, omat syvältä kumpuavat tarpeemme isälle tai pojalle. Meillä on myös yhteiskunnan ja median luomat stereotyyppiset parisuhdemallit, joissa on lähestulkoon aina johonkin suuntaan alisteinen asetelma. Tasa-arvoinen suhde toteutuu monen mielestä siinä, että molemmat imuroivat vuorotellen, olkoonkin, että se on vaimon sanelema sääntö, jota mies nöyrästi tottelee.

On varmasti paljon suhteita, joissa toinen tai kumpikaan ei ole vapaa, saati itsenäinen, eikä haluakaan olla. Sekin on hyvä. Kaikki, mikä toimii, on hyvä.

Minua tuo teksti kosketti siksi, että olen itse taistellut itseni yli sekä tarpeesta roikkua, että roikuttaa. Haudannut totuttuja parisuhteen toimintamallejani toimimattomina. Kohdannut pataljoonan pelkojani ja muita perkeleitä.

Meillä on kaikilla omat historiamme, omat syvältä kumpuavat tarpeemme isälle tai pojalle.

Omasta tahdostaan kiinni pitävä mies vaatii omilla jaloillaan seisovan naisen. Tasapainossa on ollut senpäiväinen hakeminen, että nurin on menty monta kertaa ja kivuliaasti, mutta tämän minä sanon teille naiset: Lopussa kyllä seisoo. Kiitoskin.

Tuo se on tuossa. Tärkeämpi kuin kukaan koskaan. Koska se haluaa olla. Ja jos ei halua, se menee pois. Eikä se haittaa, koska minulle jää edelleen rakkaus ja kaksi jalkaa, joilla seistä. Minua ei pelota enää.

Alkuperäinen Florencen teksti kokonaisuudessaan löytyy täältä.



Nimim. Piti tehdä kirjanpito, kirjoitin blogitekstin

Somelakkopäiväkirja, päivä 1

– ensimmäinen ja viimeinen-

Aloitin toukokuussa kirjoittaa somelakkopäiväkirjaa. Teoksesta ei näköjään tullutkaan kokonaista kirjaa, vaan yhden blogitekstin mittainen raportti, jonka voin nyt iloksenne ja mahdolliseksi vertaistueksenne julkaista.

Päätin eilen, etten mene tänään someen. Tällä hetkellä minua provosoivat ihmistyypeistä eniten yltiöpositiiviset, yltiönegatiiviset, neutraalit jaarittelijat ja oman kilven kiillottajat. Eli kaikki. Vika on minussa, ei heissä. Ongelma on ratkaistavissa helposti eristäytymällä näistä vaikutteista hetkeksi.

Ensimmäisen kerran olin facebookissa aamulla heti kun sain silmät auki ja herätyksen sammutettua. Se on tapa. Sitten muistin, ettei pitänyt. Lopetin. Seuraavaksi tuli tyhjä hetki aamukahvikupin kanssa. Ajattelin, että kirjoittaisin jotain, mutta sitten kävin vessassa ja huomasin, että noin 12 vuotta täyttävät pyjamahousuni ovat lopullisesti lahoamassa. Käytin puoli tuntia selaten nettikaupoista pyjamahousuja. En päätynyt vielä mihinkään ratkaisuun, koska pyjamahousut on iso päätös, eikä sitä tule tehdä hetken mielijohteesta. Pyjamashoppailu lienee niinsanottua todellisuuspakoa ja sijaistoiminto siinä missä somekin, mutta siitä ei tule pahalle tuulelle. Suosittelen. (Täyspuuvillaisia, keinokuidut eivät ole hyväksi kenellekään.)

Tallihommien jälkeen tuli jälleen tyhjä hetki. Pesin kolme koiraa ja sen jälkeen kylpyhuoneen lattian. Mitään näistä ei ole tapahtunut ihan lähihistoriassa. Kaikkihan tulee olemaan pilalla saman tien kun koirat käyvät seuraavan kerran ulkona ja palaavat sieltä tasan yhtä kuraisina. Tekeminen oli kuitenkin itsessään palkitsevaa, ja annoin vielä itselleni luvan ajaa kiinanharjakoiran kaljuksi.

Karvojen ajelu eläimistä on niin käsittämättömän koukuttavaa, että sosiaalinen media jää aina toiseksi. Haluaisin töihin johonkin sellaiseen rescuejuttuun, mihin tuotaisiin huopuneita kissoja, koiria, lampaita ja poneja joka ikinen päivä. Ja sitten joku sanoisi: ”Turkin hoito on laiminlyöty niin kauan, että ainoa vaihtoehtomme on ajella se pois.” Minä käynnistäisin karvaleikkurin ja etsisin huovan alta eläimen. Ihmisellä pitää olla unelmia.

Otin Harjakaisesta kuvia, mutta en postannut niitä someen. Kaikki Suomen koiraihmiset varmaan odottavat henkeä pidätellen, että milloin paljastan kesän 2020 harjakoiramuodin. Odottakoon, kunnes kaikki Suomen muut ihmiset lakkaavat ärsyttämästä minua.

Harjakainen. Rauha hänen sielulleen, joka vaelsi maan päällä vaihtelevassa karvapeitteessä noin 16 vuotta.

Väitetään, että jos ei roiku sosiaalisessa mediassa koko aikaa, oikean elämän ihmissuhteet alkavat kukoistaa uudella tavalla. En huomaa eroa. En ole vastannut tänään puhelimeen kenellekään muulle kuin sille, jonka arvasin puhelinmyyjäksi. Niistä pääsee nopeammin eroon kuin kavereista. Ei huvita muuten yhtään puhua kenenkään kanssa. Mainittakoon, että minulla on ihania kavereita, eli vika on jälleen kerran minussa. Vai onko se vika sittenkään, jos vaan haluaa erakoitua yhden päivän ihan kokonaan?

… myöhemmin samana päivänä

Terveisiä Zalandosta. Tilasin pyjamahousut ja samalla myös vahingossa tennarit. Molemmissa oli merkki ”kestävä kehitys”, joten pidän itseäni hyvänä ihmisenä siitä huolimatta, että tämä facebookista pois pysytteleminen on maksanut minulle tänään jo satasen.

Kello on 14.25 ja nyt minulla on valtavan tyhjä hetki. Menen makaamaan sänkyyn selälleni. Sitä kai se somessa lorviminen yleensä on, että ei jaksa tehdä mitään. Jos ei jaksa tehdä mitään, niin miksi ei makaisi sängyssä? Sinne paistaa aurinko.

… ja vielä myöhemmin

Klo 23.23. Terveisiä Emmerdalesta, kaikkien todellisuuspakolaisten unelmakylästä! Iltatallin jälkeen tulee ehkä pahin tyhjä hetki, koska silloin on jo niin väsynyt, ettei jaksa mennä edes nukkumaan. Silloin mennään tietysti facebookiin, ainakin tunniksi. Mutta onneksi on Cain Dingle, pelastajani, joka tarvittaessa kantaa minut pois someorjuudesta vahvoilla käsivarsillaan.

Ennen Emmerdaleen menoa kävin facessa ajastamassa yrityksen sivulle yhden postauksen. En vilkuillut ympärilleni. Se oli täysin kliinistä ja platonista bisnestä!

Luulen, että pärjäsin aika hyvin tämän päivän. Ihmisvihakäyrä laski somelakon ansiosta ehkä kaksi pykälää, ollen siis enää lukemissa 26. Miten mainio lähtökohta ponnistaa seuraavaan päivään!

Taloudellinen puoli hieman huolestuttaa. Sadan euron päivähinnalla minulla ei ole varaa olla pois somesta kuin ehkä puolikas päivä kuukaudessa. Lisäksi tarvitsisin lisää huopuvia eläimiä, jotta elämä tuntuisi mielekkäältä.

Taidan pitää ainakin huomisen lakkoa tästä somelakosta.



Nimim. Sittemmin taas orja

Tasapeli, jossa kukaan ei vahingoitu

Sanonta ”älä mieti, mitä muut sinusta ajattelevat” on todella loppuunajettu. Siinä on samanlainen itsestäänselvyyden kaiku kuin elämänohjeessa ”elä jokainen päivä niin kuin se olisi viimeinen”. Kukaan ei tottele näitä. Tai no ehkä joku, mutta siihen nähden, että nämä ovat varmasti hoetuimpien elämänohjeiden TOP 10 -listalla, voi sanoa, että huonosti menee perille. Itselläkin.

Tuohon viimeisen päivän elämiseen en (vielä ainakaan) ota kantaa, koska se on melko utopistinen. Mutta tuon ensimmäisen hokeman kohdalla olen saanut mielestäni jakamisen arvoisen oivalluksen. Siksi aionkin jakaa sen.

Teininä kuuulin, että se poika, jota ajattelee aamulla, kun meikkaa, on se, johon on ihan eniten ihastunut. En juurikaan meikannut, mutta tukkani kampasin ja kyllä tuo väite taisi ihan paikkansa pitää. ”Naiset laittautuu itseään varten, ei miehiä” on ihan klassikkovalhe, ainakin ennen keski-ikää. Jos nainen ei laittaudu miehiä varten, niin sitten muita naisia. Kestääkseen arvioivat ja vertailevat katseet. Tai kuvitellut sellaiset.

Todellisuudessa suurin osa ihmisistä on sen verran huolissaan siitä, miltä itse näyttävät muiden silmissä, etteivät ehdi kiinnittää muihin ihmisiin huomiota. Olet jokseenkin turvassa muiden katseilta. Suomeksi: Ketään muuta kuin sinua itseäsi ei kiinnosta, miltä sinä näytät.

Ammattikehtaaja (subst.): Henkilö, joka ei osaa välittää siitä, mitä muut hänestä ajattelevat.

Pahin ”mitä kaikki ajattevat” -tilanne on tietenkin se, kun olet lähdössä juhliin, etkä tiedä mitä sinne kuuluisi pukea päälle. Pitäisi pukeutua niin kuin kaikki muutkin, mutta ei tietenkään ihan niin kuin kaikki muutkin. Massaan sulautuvan individualistisesti, kenties? Kärsin tästä joskus tosi paljon, ihan aikuisiällä. Meni melkein yöunet jos oli jotain tilaisuuksia, jonka tyyppisissä en ollut aiemmin ollut. Mitä muilla on päällä?

Asiaa pahensi se, että yleensä se, mitä muilla oli päällä, oli jotain sellaista, missä itse en viihtynyt ollenkaan. Joten jos halusin sulautua joukkoon, puin mekon, jossa tunsin itseni 12-vuotiaaksi drag-artistiksi, joka on varastanut isotädin kaapista hamosen. Älkää edes kysykö mistä tämä mielikuva. Joka tapauksessa kuvitteellisessa isotädin hamosessa on ikävä juhlia.

Sitten sattui eräs vapauttava kokemus. Olin tilaisuudessa, johon osapuilleen kaikki olivat puheutuneet vähintään puolifiinisti, minäkin. Korkokenkä hiersi kantapäätä. Tilaisuuteen saapui henkilö, joka oli pukeutunut samalla tyylillä, jota itse käytän esimerkiksi öljytessäni kesämökin terassia. Mikä vain mukavimmalta tuntuu päällä.

Hän näytti viihtyvän asussaan valtavan hyvin koko illan, eikä mikään ihan varmasti hiertänyt. En kuullut hänen kertaakaan selittelevän kenellekään mitään, kuten ”tulin suoraan marjametsästä niin anteeksi tämä minun asu”. En tiedä kuka hän oli, mutta rakastin häntä siinä hetkessä ja rakastan edelleen. Asu ei ollut millään tavalla sopimaton tai tilaisuutta loukkaava, mutta täytti kyllä alipukeutumisen tunnusmerkit. Silti: Se oli asu, jossa tämä henkilö halusi juhliin tulla ja hän tuli.

Joko tämä ihminen ei edes tiennyt, että joku voisi ajatella tuosta asusta jotain, tai sitten häntä ei vaan yhtään kiinnostanut. Ja se oli jotain kertakaikkisen kaunista ja vakuuttavaa. Silloin tajusin, että kyllä, minä tässä nyt ajattelen, että onpas rouvalla virttynyt asu. Mutta se ajatus on vain minun päässäni. Se ei vaikuta rouvan iloiseen mieleen ja mahtavaan juhlafiilikseen millään lailla. Se, mitä minun päässäni pyörii, ei kosketa häntä, se koskettaa vain minua.

Kyllä, minä tässä nyt ajattelen, että onpas rouvalla virttynyt asu. Mutta se ajatus on vain minun päässäni.

Tämä on se ajatus, joka on lähtenyt lievittämään muitakin kuin ulkonäköä koskevia ahdistuksiani. Jos joku ajattelee, että minä olen joustamaton ja liian äänekäs, niin se ajatus on hänen päässään, eikä se kosketa minua. Voin jatkaa yhtä joustamattomana ja äänekkäänä. Paitsi toki jos hän pukee sen sanoiksi ja kertoo sen minulle. Sitten voidaan neuvotella. Mutta niin kauan, kun joku vain ajattelee, niin ajatelkoon ihmeessä.

Vielä yksi kulma tähän asiaan. Eräs minulle tärkeä ihminen sanoi minulle kerran, että minussa on piirteitä, joita ilmankin hän voisi elää. Tuohan on kauneimmalla mahdollisella tavalla ilmaistu, että minä en ole hänen mielestään viimeistä piirtoa myöten täydellinen. Olin kuitenkin jollain lailla shokissa tästä pitkän aikaa. Ajatteleeko hän todella noin? Kauanko hän on ajatellut noin?

Sitten tajusin, että tunnen kaikkia minulle läheisiä ihmisiä kohtaan aivan samoin. Jokaisessa on jokin piirre, joka joskus ärsyttää minua. Jokaisessa. Minä voin joskus ajatella jostain aivan maailman ihanimmasta ihmisestä, että ihan totta nyt turpa kiinni, älä ollenkaan lähde nyt jankkaamaan tuota tarinaa. Se on kamala ajatus. Silti en oikeastaan tarkoita sillä yhtään mitään. Tuollainen ajatus kertoo yleensä enemmän minusta ja sen hetkisestä hormonaalisesta tilastani, kun tuosta toisesta ihmisestä. Hän on edelleen minulle aivan yhtä rakas ja tärkeä, vaikka ihan juuri tällä hetkellä ärsyttävä.

Kaikki, jotka ajattelevat sinusta ylipäätään yhtään mitään (ja heitä on todennäkösesti vähemmän kuin kuvittelet), ajattelevat sinusta joskus myös ikäviä ajatuksia. Niin sinäkin heistä. Tasapeli, josta kaikki selviävät vahingoittumattomina. Eikö?

Kysyy nimimerkki “Kiinnostaa kuitenkin mitä tästä blogitekstistä ajattelet

Näetkö pölyn vai pöydän?

Minä olin joskus aika pedantti henkilö. Sitten kaikki vain kymmenisen vuotta sitten pikku hiljaa levisi, ja näkisittepä minut nyt. Onnellisena. Pedantti ja onnellinen eivät toki ole toistensa vastakohtia.

Joku voi olla täysin onnellinen täydellisessä väri- ja aakkosjärjestyksessä olevassa elämässään. Se tuo tunteen siitä, että kaikki on ennakoitavissa, kaikki on hallinnassa. Hallinnan tunne tuo turvallisuuden tunteen ja turvallisuuden tunne lisää onnellisuutta. Tämähän on toki vain täydellinen kupla, joka aina lopulta puhkeaa, mutta ei kerrota sitä heille. Vielä.

Siisti koti lienee yksi pedantin ihmisen tunnusmerkki. Minulla oli joskus. Se oli ihanaa. Mikä ei ollut tippaakaan ihanaa, oli se jatkuva lattialuutun kanssa huitominen, koska olin myös valinnut pitää kissoja, koiria ja hevostallia. Aina ollessani kotona hain katseellani siivottavia kohtia, ja viimeistään siinä kohtaa, jos meille oli tulossa vieraita, stressaannuin ihan tosissani. Pyyhin huonekasvien lehdiltä pölyt aina ennen kuin joku tuli kylään.

Juuri tällä hetkellä keittiömme lattialla on likainen matto. Likaisella matolla on jalkapallo pieninä palasina. (Yksi koira pöllii näitä naapurin pihalta ja toinen silppuaa ryöstösaaliit matolle.) Lisäksi näen tennispallon keltaisen kuoriosan palasia, itse pallo lienee vielä ehjä, ellei sitä ole pilkottu olohuoneeseen. Koirille nuoltavaksi annettu tyhjä margariinirasia kansineen pyörii myös jaloissa. Minä kirjoitan blogitekstiä, eikä mikään lattialla olevista asioista vaikuta minun olemiseeni millään lailla. Jos jotain voi hallita, hallitsen kaaoksen. (Nyt näen lattialla myös miehen, joka alkoi siivota tuota silpettä pois, siunattu olento!)

Minulla ei ole huonekasveja ja olen lakannut tuntemasta syyllisyyttä siitä. Kyllä. Olen tuntenut syyllisyyttä huonekasvien puuttumisesta. Niin kuin myös jokaisesta taaperon tiputtamasta hamahelmestä lattialla ja pölystä televisiotason takana. Sittemmin olemme kasvaneet tuon syyllisyyden kanssa erillemme, enkä enää tunne häntä. Pedantti ja onnellinen eivät mahtuneet minuun yhtä aikaa.

Luulen, että onnellinen pedantti on se, joka pitää lopputuloksen lisäksi myös tekemisestä. Sellainen henkilö, jolle tärkeintä ei ole täydellisen suorat lakanapinot kaapissa, vaan lakanoiden viikkaaminen itsessään. Tärkeintähän ei pitäisikään tunnetusti olla päämäärä, vaan matka. Joku pitää lajittelemisesta, kiillottamisesta ja exceltaulukoiden tekemisestä.

Tämä on minun ajatukseni asioiden hallitsemisesta: Sitä ei ole.

Minun on silti palattava tuohon kuplaan, jonka mainitsin. Tämä on minun ajatukseni asioiden hallitsemisesta: Sitä ei ole. Minkään todella tärkeän asian suhteen meillä ei ole minkäänlaista hallintaa. Voimme tehdä kaikkien asioiden suhteen sen hetkisen parhaamme, ja teemmekin, mutta sillä ei ole lopputuloksen kannalta mitään merkitystä.

Major Fatalist minussa uskoo, että päivämme ovat niinsanotusti luetut, ja sillä, vahaatko autosi kolmesti vuodessa vai kahden vuoden välein, ei ole merkitystä edes auton elinkaarelle, saati omallesi. (Mutta jos tykkäät auton vahaamisesta, niin esimerkiksi tänäänhän on tosi hieno keli tehdä se!)

Tiedän ihmisiä, jotka suunnittelevat elämänsä jokaisen päivän yksityiskohtineen, kylpyhuoneen sisustuksen viimeisen päälle ja jokaisen ison elämänmuutoksen sitä joka kantilta ensin tarkastellen. Sitten he pysyvät suunnitelmassa sooloilematta ja soosaamatta sinne tänne. Lopputulos on yleensä hallitun hieno. Ihailen.

Mutta tiedän myös, että ketään elämän näennäinen sattumanvaraisuus ei järkytä niin paljon, kuin näitä ihmisiä. Se, että asiat kaikesta huolimatta voivat mennä pieleen. Ja jossain kohtaa myös menevät. Vaikka heillä oli kaikki suunniteltu, kaikki hallinnassa. Ja silti.

Elämässä on pari asiaa, joihin meillä on hyvin rajalliset vaikutusmahdollisuudet: Sen alkaminen. Sen loppuminen. Kaikki, mitä tapahtuu siinä välissä. Jos et voi hallita kaikkea, kannattaako yrittää hampaat irvessä hallita mitään? Mankeloi lakanasi tai ole mankeloimatta. Jos se ei huvita sinua, jätä se tekemättä ja katso mitä tapahtuu.

Minulla on asioita, joista haluan pitää parhaani mukaan kiinni: aikataulut, lupaukset ja muutama tiukassa istuva periaate. Näillä mennään, ja minkään muun ei tarvitse olla ihan niin justiinsa.

Nimimerkki “Säärikarvojen ajeleminen on kyllä huomaavaista”

Kaikki kiusaa

Kuuntelin Wayne W. Dyerin kirjan Pulling Your Own Strings. Suosittelen kaikille, myös lyhytjänteisille kuulijoille, koska se kestää vain puolitoista tuntia.

Sen jälkeen kuuntelin käsittämättömän tosielämän uhriutumistarinan. Sekin olisi kestänyt varmaan puolitoista tuntia, mikäli kukaan olisi jaksanut kuunnella.

Kiteytys näille molemmille tuli viestin muodossa ystävältäni, ja se kiteytys komeilee englanninkielellä heti otsikon alla. (Suosittelen myös tätä blogia lyhytjänteisille. Voit lukea pelkän otsikon ja katsoa kuvan, siinä tärkeimmät.) Tuossapa tiivistettynä se, mitä Wayne -setä haluaa sanoa kaikille uhriutujille. Kaikille heille, joiden elämästä ympärillä olevat ihmiset ja olosuhteet tekevät jatkuvaa helvettiä.

Et voi juurikaan vaikuttaa siihen, miten maailma ja ihmiset ympärilläsi toimivat. Mutta voit vaikuttaa siihen, miten paljon annat kaiken sen porata omaa päätäsi. Ihan totta, dude. Asiat ovat vain asioita. Sinä tulkitset ne, ja reagoit oman tulkintasi mukaan.

Lainaan vain yhden kohdan kirjasta, vapaasti suomentaen: “Tässä muutamia asioita, joita ei ole olemassakaan: katastrofit, onnekkuus, tyhmä lintu, normaali asenne, takuuvarma, kaamea mekko, täydellinen kampaus, ruma kielenkäyttö, mukava rouva, kauhea näky, hyvä kirja, typerä ihminen. Sinun on opittava mitä eroa on tulkinnalla ja todellisuudella.”

Tulkinta tapahtuu tuon lyhyen hetken aikana, jonka sinulla kestää reagoida todellisuuteen. Noita hetkiä on päivittäin pirusti. Ihan pirusti. Hankalaa tässä oivalluksessa onkin juuri se, että sinun on itse tehtävä työtä oman voimasi ja onnellisuutesi säilyttämiseksi. Sinun on itse otettava siitä vastuu, ja mikä kiusallisinta, se täytyy tehdä uudelleen, uudelleen ja taas uudelleen, jokaisessa hetkessä.

Toisaalta ajatus siitä, ettei millään eikä kenelläkään ole enää valtaa sinuun, on miellyttävä. Se kuulostaa täydelliseltä vapaudelta.

Se, mikä sinussa todellisuudessa triggeröi sen paskan fiiliksen, on kaiken lisäksi aina jo valmiina sinussa itsessäsi. Mikään ei voi ottaa otetta sinusta pelkästään ulkopuolelta, ellei sisäpuolella ole jotain, mikä resonoi sen kanssa.

Jos joku sanoo minulle, että olen huono ihminen, koska hyväksikäytän nuoria poikia, se ei tunnu minusta miltään. Väitteestä puuttuvat pahimmat triggerit; pelko ja häpeä. Se ei osu minuun, koska en tunne häpeää pikkupoikien ahdistelusta, koska en tee sitä. Enkä tunne pelkoa kiinnijäämisestä, koska en edelleenkään tee sitä. Nuo ovat vain sanoja, joihin minun ei tarvitse reagoida mitenkään. Ne eivät tunnu miltään, paitsi ehkä naurettavilta. Naurahdus silloin tällöin tekee ihmiselle vain hyvää.

Jos joku sanoo minulle, vaikkakin huomattavasti hellävaraisemmin, että äitiydessäni saattaisi olla parantamisen varaa, flippaan heti. Koska kyllä, kärsin bad mama -syndroomasta, josta varmaan noin 99% äideistä kärsii. Jossain sisälläni asuu pieni häpeä siitä, että huusin lapsille, kunnes kurkkuni oli kipeä. Jossain on hippunen syyllisyyttä siitä, etten käy Wilmassa edes viikottain ja pelko siitä, että piittamattomuuteni lasten koulunkäyntiä kohtaan johtaa väistämättä heidän syrjäytymiseensä yhteiskunnasta. Flippaan omien tunteideni ja oman tulkintani takia, en sen takia, mitä toinen sanoo. Jos pystyisin käsittelemään nuo omat huonommuudentunteeni, minuun ei voisi niiden kautta enää ulkopuolelta vaikuttaa. (Hei sinä äiti, joka olet onnistunut pääsemään eroon kaikesta syyllisyydentunteestasi, laita yv.) Mutta kyllä, sekin työ on itse tehtävä.

Nyt tätä lukee joku, jonka elämää ja olemassaoloa jokin ulkopuolinen taho on raskaasti pommittanut vuosikausia. Hän miettii, että hyvähän minun on puhua. Niin onkin. Minua ei ole koskaan systemaattisesti vainottu. (Tai onhan. Onko? Koska se on tulkintakysymys, sanon vaikka, että ei ole.) Jos olet tehnyt kaikkesi, että vainoaminen loppuisi, ja se ei lopu, niin se ei välttämättä lopu. Voit vaikuttaa vain siihen, miltä se sinusta tuntuu, vai tuntuuko se miltään. Ja sillä kai lopulta on merkitystä?

Tulkoon mainituksi, että minä en sitten osaa tätä hommaa. Tuo hetki ulkoisen ärsykkeen ja oman reaktioni välissä on minulle usein aivan liian lyhyt viisaiden ratkaisujen tekemiseen. Spontaani tunnetila ja reaktio syöksyy paikalle kuin Supermies ja kaappaa minut valtaansa. Mutta harjoittelen.

Vielä uudesta ystävästäni Waynesta sen verran, että hän kertoo, että hänen vaimonsa laittaa lasit kaappiin suuaukko alaspäin. Wayne ei ymmärrä miksi, eikä häntä kiinnosta. Wayne laittaa lasit pystyyn. Vaimo ei ymmärrä miksi, eikä vaimoa kiinnosta. Ne ovat juomalaseja kaapissa. Niistä ei tavitse tulkita mitään, eikä niiden tarvitse herättää mitään tunteita. Pisteet Waynelle ja vaimolle.

Nimimerkki “Itse pitäisin tahallisena kiusaamisena”