Älä anna sitä pois!

Olen miettinyt tätä aihetta kauan, mutta en vieläkään tiedä, miten tämä puetaan sanoiksi niin, että edes yksi kahdeksasta ymmärtää pointin. Lähden yrittämään.

Katsoin dokumentin miehestä, jolla oli ollut kuolemanrajakokemus auto-onnettomuuden jälkeen ja myöhemmin vielä pari kohtaamista onnettomuudessa menehtyneiden perheenjäsentensä kanssa. Mies kuvaili, että nämä kokemukset tuntuivat hänestä paljon todellisemmilta, kuin mikään, mitä hän on koskaan kokenut. Silti hän ei ollut moneen vuoteen kertonut näistä kenellekään, ettei häntä pidettäisi hulluna.

Hän ei todennäköisesti halunnut kertoa senkään takia, ettei hänen tarvitsisi luopua kokemuksistaan. Jokuhan aina sanoo, että tuollainen kokemus ei ole todellinen. Joku antaa tieteellisen selityksen sille, mitä on tapahtunut, tai sille, ettei mitään ole ylipäätään tapahtunut. Joku tulee, ja yrittää ottaa sinun kokemuksesi pois. Vaikka jokin, mitä olet kokenut, on sinulle todellisempaa kuin mikään koskaan ennen, toinen voi vain tulla ja sanoa, että olet hullu. Koska hän saa ilmeisesti jotenkin päättää oliko sinun kokemuksesi oikea.

Mikä on oikea?

Eikö oikea kokemus ole se, jonka sinä koet ja tunnet? Miten jokin kokemus voi olla väärin tai olla kokonaan olematta? Miksi sinä sitten koet sen?

Älä anna kokemustasi pois. Se on sinun, ja sinulla on oikeus siihen. Sinä omistat sen.

Me totumme koko elämämme ajan luopumaan kokemuksistamme. Olet lapsena sovittamassa kenkiä, ja sanot äidille, että tämä kenkä puristaa. Äiti sanoo, että se ei voi puristaa, koska sen kaksi kokoa isompi kuin edelliset kenkäsi. Joku perustelee sinulle miksi sinun kokemuksesi on väärä. Sinä annat kokemuksesi pois ja kuljet liian kapeissa tennareissa seuraavan kesän miettien, että tältä kai näiden sitten pitää tuntua.

Meidän tunteitamme ja kokemuksiamme nollataan ja vähätellään lukemattomia kertoja elämämme aikana. Sitä tekevät huomaamattaan hyvää tarkoittavat ihmiset sanomalla ”älä nyt ota sitä noin raskaasti, ei se niin vakavaa ole”. Ja sitä tekevät tarkoituksella ihmiset, joilta itseltään puuttuu niin paljon, että he haluavat ottaa muiltakin kaiken pois.

Meidät on opetettu siihen, että jokin ulkopuolinen taho saa määritellä sen, mikä on oikeaa ja todellista, eikä meidän sisäisellä kokemuksellamme ole siinä mitään sananvaltaa. Mitä h*lvettiä? Miksi me uskomme ennemmin muita kuin itseämme? Miten joku voi sanoa, ettet kokenut sitä, mitä juuri koit? Miten toinen ihminen voi tietää meitä paremmin?

Minä teen energiahoitoja ja käytän niitä oman hyvinvointini tukemiseen. Minä en osaa selittää mitä hoidoissa tapahtuu enkä antaa tieteellisiä selityksiä kaikille ilmiöille. Tiedän kuitenkin, mitä hoitojen aikana koen, ja mitä hoidettavilleni tapahtuu. Luotan omaan kokemukseeni tässä asiassa kuin vuoreen. Olen varma, että jossain vaiheessa nämä osataan tieteellisesti selittää, mutta minun ei onneksi tarvitse odottaa siihen asti. Minulle riittää oma kokemukseni. Jos joku haluaa kertoa minulle, että olen harhainen hullu, niin sekin on ihan ok.

En edes yritä sanoa, etteikö toisen kokemusta saisi kommentoida ja kyseenalaistaa. Eivät ihmiset sellaista osaa lopettaa, eikä ole tarpeenkaan. Keskusteluhan on aina hyvästä ja voi viedä uusiin, odottamattomiin suuntiin. Mutta vaikka sata ihmistä huutaisi sinulle kurkku suorana, että sinun tunteesi ja kokemuksesi ovat väärin, älä usko. Heistä yksikään ei ole sinun sisälläsi. Sinä olet. Sinä näet ja koet asiat juuri omalla, uniikilla tavallasi. Ole itsesi paras ystävä ja pidä itsesi puolta. Kuuntele itseäsi tarkkaan, ja usko kaikki, mitä kuulet.

Tulinko selittäneeksi pitkästi ja laveasti mitä tuo kuuluisa ”omassa voimassa pysyminen” tarkoittaa? Täytyy googlettaa. Kyllä.

Omassa voimassa-kirjassa Jaakko Halmetoja sanoo: “Kun sisäinen maailma säätelee ulkoista, olemme voimakkaita. Kun ulkoinen maailma säätelee sisäistä, tunnemme olomme heikoksi”. 

No tämähän oli juuri se, mitä yritin pukea sanoiksi. Jaakko olisi voinut kertoa, että se on jo tehty. No mutta tulipa tätä asiaa kopeloitua nyt kuitenkin, niin tarjoilen sen myös teille!

Kaikki kiusaa

Kuuntelin Wayne W. Dyerin kirjan Pulling Your Own Strings. Suosittelen kaikille, myös lyhytjänteisille kuulijoille, koska se kestää vain puolitoista tuntia.

Sen jälkeen kuuntelin käsittämättömän tosielämän uhriutumistarinan. Sekin olisi kestänyt varmaan puolitoista tuntia, mikäli kukaan olisi jaksanut kuunnella.

Kiteytys näille molemmille tuli viestin muodossa ystävältäni, ja se kiteytys komeilee englanninkielellä heti otsikon alla. (Suosittelen myös tätä blogia lyhytjänteisille. Voit lukea pelkän otsikon ja katsoa kuvan, siinä tärkeimmät.) Tuossapa tiivistettynä se, mitä Wayne -setä haluaa sanoa kaikille uhriutujille. Kaikille heille, joiden elämästä ympärillä olevat ihmiset ja olosuhteet tekevät jatkuvaa helvettiä.

Et voi juurikaan vaikuttaa siihen, miten maailma ja ihmiset ympärilläsi toimivat. Mutta voit vaikuttaa siihen, miten paljon annat kaiken sen porata omaa päätäsi. Ihan totta, dude. Asiat ovat vain asioita. Sinä tulkitset ne, ja reagoit oman tulkintasi mukaan.

Lainaan vain yhden kohdan kirjasta, vapaasti suomentaen: “Tässä muutamia asioita, joita ei ole olemassakaan: katastrofit, onnekkuus, tyhmä lintu, normaali asenne, takuuvarma, kaamea mekko, täydellinen kampaus, ruma kielenkäyttö, mukava rouva, kauhea näky, hyvä kirja, typerä ihminen. Sinun on opittava mitä eroa on tulkinnalla ja todellisuudella.”

Tulkinta tapahtuu tuon lyhyen hetken aikana, jonka sinulla kestää reagoida todellisuuteen. Noita hetkiä on päivittäin pirusti. Ihan pirusti. Hankalaa tässä oivalluksessa onkin juuri se, että sinun on itse tehtävä työtä oman voimasi ja onnellisuutesi säilyttämiseksi. Sinun on itse otettava siitä vastuu, ja mikä kiusallisinta, se täytyy tehdä uudelleen, uudelleen ja taas uudelleen, jokaisessa hetkessä.

Toisaalta ajatus siitä, ettei millään eikä kenelläkään ole enää valtaa sinuun, on miellyttävä. Se kuulostaa täydelliseltä vapaudelta.

Se, mikä sinussa todellisuudessa triggeröi sen paskan fiiliksen, on kaiken lisäksi aina jo valmiina sinussa itsessäsi. Mikään ei voi ottaa otetta sinusta pelkästään ulkopuolelta, ellei sisäpuolella ole jotain, mikä resonoi sen kanssa.

Jos joku sanoo minulle, että olen huono ihminen, koska hyväksikäytän nuoria poikia, se ei tunnu minusta miltään. Väitteestä puuttuvat pahimmat triggerit; pelko ja häpeä. Se ei osu minuun, koska en tunne häpeää pikkupoikien ahdistelusta, koska en tee sitä. Enkä tunne pelkoa kiinnijäämisestä, koska en edelleenkään tee sitä. Nuo ovat vain sanoja, joihin minun ei tarvitse reagoida mitenkään. Ne eivät tunnu miltään, paitsi ehkä naurettavilta. Naurahdus silloin tällöin tekee ihmiselle vain hyvää.

Jos joku sanoo minulle, vaikkakin huomattavasti hellävaraisemmin, että äitiydessäni saattaisi olla parantamisen varaa, flippaan heti. Koska kyllä, kärsin bad mama -syndroomasta, josta varmaan noin 99% äideistä kärsii. Jossain sisälläni asuu pieni häpeä siitä, että huusin lapsille, kunnes kurkkuni oli kipeä. Jossain on hippunen syyllisyyttä siitä, etten käy Wilmassa edes viikottain ja pelko siitä, että piittamattomuuteni lasten koulunkäyntiä kohtaan johtaa väistämättä heidän syrjäytymiseensä yhteiskunnasta. Flippaan omien tunteideni ja oman tulkintani takia, en sen takia, mitä toinen sanoo. Jos pystyisin käsittelemään nuo omat huonommuudentunteeni, minuun ei voisi niiden kautta enää ulkopuolelta vaikuttaa. (Hei sinä äiti, joka olet onnistunut pääsemään eroon kaikesta syyllisyydentunteestasi, laita yv.) Mutta kyllä, sekin työ on itse tehtävä.

Nyt tätä lukee joku, jonka elämää ja olemassaoloa jokin ulkopuolinen taho on raskaasti pommittanut vuosikausia. Hän miettii, että hyvähän minun on puhua. Niin onkin. Minua ei ole koskaan systemaattisesti vainottu. (Tai onhan. Onko? Koska se on tulkintakysymys, sanon vaikka, että ei ole.) Jos olet tehnyt kaikkesi, että vainoaminen loppuisi, ja se ei lopu, niin se ei välttämättä lopu. Voit vaikuttaa vain siihen, miltä se sinusta tuntuu, vai tuntuuko se miltään. Ja sillä kai lopulta on merkitystä?

Tulkoon mainituksi, että minä en sitten osaa tätä hommaa. Tuo hetki ulkoisen ärsykkeen ja oman reaktioni välissä on minulle usein aivan liian lyhyt viisaiden ratkaisujen tekemiseen. Spontaani tunnetila ja reaktio syöksyy paikalle kuin Supermies ja kaappaa minut valtaansa. Mutta harjoittelen.

Vielä uudesta ystävästäni Waynesta sen verran, että hän kertoo, että hänen vaimonsa laittaa lasit kaappiin suuaukko alaspäin. Wayne ei ymmärrä miksi, eikä häntä kiinnosta. Wayne laittaa lasit pystyyn. Vaimo ei ymmärrä miksi, eikä vaimoa kiinnosta. Ne ovat juomalaseja kaapissa. Niistä ei tavitse tulkita mitään, eikä niiden tarvitse herättää mitään tunteita. Pisteet Waynelle ja vaimolle.

Nimimerkki “Itse pitäisin tahallisena kiusaamisena”