Tyttö, sinä olet… tyttö

Nykyään puhutaan paljon tunnelukoista. Niistä lapsuuden ja nuoruuden kokemuksista ja traumoista, jotka edelleen aktivotuvat, kun sopiva ääliö sattuu kohdalle. Sanon ääliö, koska tunnelukkoni kautta katsottuna osa ihmisistä näyttäytyy minulle sellaisina.

Minulla on tytöttelyn tunnelukko. Vaikka olen nimennyt sen itse, en hetkeäkään epäile, ettei se voisi olla jollain muullakin. Myös pojalla. Ehkä tällä on myös joku virallisempi nimi, mutta en ole jaksanut lukea kaikkia noita kahdeksaatoista tunnelukkokuvausta läpi löytääkseni itselleni mieleisimmän.

En edes osaa kovin tarkasti kuvailla mistä se on saanut alkunsa, mutta koen, että minua on aina pidetty jotenkin vähän jälkijättöisenä. Olen varmasti tehnyt elämässäni sellaisia valintoja, jotka eivät aina ole osuneet kultaiselle keskitielle tai ilmentäneet laskelmoitua harkintaa. ”Tyhmiä” ja ”omitusisia” valintoja. Tuo lienee se avoin maali, johon voi aina kultaisen keskitien kulkijana ampua jonkun isällisen tahi äidillisen neuvon. (Kysymättä, totta kai.)

Lisäksi olen tietysti tyttö. En koe olevani mitenkään erityisen tekninen tai maskuliininen, mutta on minulla ruuviväännin ja leka. Molempia käytän mielelläni. Lisäksi uskallan sanoa, että peruutan peräkärryä paremmin kuin keskivertomies ja tyhjennän tallin lattiakaivon ilman, että minun tarvitsee kertaakaan irvistää. Silti olen tyttö, eikä siitä mihinkään pääse, enkä haluaisi siitä mihinkään päästäkään.

Luulen kuitenkin, että jos olisin poika, olisin nyt 42-vuotiaana jo mies. Ja miehille ei niin helposti mennä kertomaan, että mitä sinun nyt kannattaisi tehdä. Tyttö pysyy kauemmin tyttönä. Ja tyttöjä pitää vähän neuvoa, kun ne on niin epävarmoja ja hauraita, raukat.

Tämä ei ole mikään feministinen huuto, muuten. En pidä feminimistä aatteena. Mutta en varmaan ole väärässä ajatellessani, että naisia holhotaan enemmän läpi elämän. Se on vain kestettävä. Kestän sen mielummin kuin sen, että joutuisin ajamaan partaa. En siis valita, kunhan mainitsen.

Siihen tunnelukkoon. Tunnelukkoni aktivoituu esimerkiksi tällaisessa tilanteessa: Olen menossa pitämään erääseen tilaisuuteen puheen itseni ja parin muun ihmisen puolesta. Puhe kirjoitetaan minulle valmiiksi, mikä on ihan ok. Mutta sitten tuo puhe lähetetään minulle sähköpostilla, ja saateviesti alkaa näin: ”Hei Veera! Tässä liitetiedostossa on huomiseksi puhe. Ota printattuna mukaan ja lue etukäteen.”

Ota printattuna mukaan.  Kiitos vittu tästä neuvosta!!! Olin ajatellut, että en avaa koko puhetta ennen kuin seison siellä lavalla ja olen sanonut mikkiin pari kertaa ”tsöh tsöh”. Sitten otan kännykän esiin ja kaivan sähköpostit sieltä ja alan avaamaan tuota wordtiedostoa ja huomaan että saatana tallennustila on niin loppu ettei se suostu avaamaan koko liitettä ja perkele nyt en yhtään tiedä mistä minun piti puhua ja sitten sanon kenties vaan jotain tyttömäisen typerää ihan omasta päästäni ja nolaan koko kolmihenkisen tiimini. NIINKÖ?!?

Hyvä terveys -lehden artikkelissa kuvataan tunnelukkoja näin: ”Ne ovat lapsuuden traumoja, jotka aktivoituvat, kun oikea ärsyke sattuu kohdalle. Silloin tunteemme nousevat pintaan yhtä paljaina ja vahvoina kuin lapsella.” No aijjaa? Minä en edes kestä sitä, että edellämainittu viesti alkaa ”heiveeralla”, koska minusta sekin on jo hirveää lässytystä ja holhoamista. Ihan niin kuin en tietäisi, että viesti on tarkoitettu minulle? Lisäksi olen varma, että tuo ”heiveera” on kirjoitettu mairealla äänensävyllä niin kuin lapselle. Kyllä nousee tunne pintaan.


Life coach academyn blogissa raotetaan ratkaisua ongelmaan. ”Tunnelukkojen avaamisessa on kysymys siitä, miten oppia tunnistamaan tunnelukkojen ohjaamaa käytöstä ja valintoja ja miten alkaa tehdä toisin. Tunnelukko ei häviä mihinkään, mutta sen kanssa voi oppia elämään niin, että se ei hallitse sinua.”

Edukseni mainittakoon, etten vastannut viestin lähettäjälle mitään, koska tajusin, että vastauksesta ei koituisi kenellekään mitään hyvää. Kun vielä saan tämän lukkoni ihan vähän paremmin hallintaan, aivoni tuskin havaitsevat kohtaa ”printattuna mukaan” ja vastaan jotain iloisen kepeää.

Sitä odotellessa, voitaisiinko alkaa olettaa, että kohta vaihdevuosi-ikää lähestyvä muija osaa itse hoitaa omat hommansa?


Nimim. ”Mä en oo mikään tyttö enää”